Kolumniarkisto
Ritva Pihlaja: Paradoksaalinen valtion kuntapolitiikka
Paradoksaalinen* valtion kuntapolitiikka
Vuoden vaihtuessa Suomen kuntakartalta hävisi 67 kuntaa. Kun nämä kuntaliitosalueet sijoitetaan Suomen kartalle ja katsotaan niiden sijoittumista suuressa, maaseutumaisessa maassamme, herää monta kysymystä. Yksi mielenkiintoisimmista on, miksei Lapissa, Kainuussa ja pohjoisessa Itä- ja Keski-Suomessa tehty yhtään kuntaliitosta?
Katsotaanpa asiaa valtion kuntapolitiikan näkökulmasta.
Parasta kuntakentälle
Kuntakentällä olisi tuskin lähdetty tällaiseen liikehdintään ilman valtion vahvaa ohjausta ja Paras-hanketta. Valtion taholla – ministeriöissä ja eduskunnassa – katsottiin, että väestön ikääntyessä kuntien menojen kasvua on hillittävä ja kuntien palvelujen tuottavuutta parannettava.
Säädettiin puitelaki, jolla valtio velvoitti kunnat tarttumaan kunta- ja palvelurakenteen uudistamiseen tosissaan. Tavoitteena on turvata laadukkaiden palvelujen saatavuus koko maassa.
Taloustilanteen heikennyttyä kunnissa joudutaan nyt entistä kiperämpään tilanteeseen. Veroeurot ja -äyrit eivät ole riittäneet tähänkään mennessä kaikkeen tarpeelliseen. Huono yleinen talouskehitys uhkaa lisätä kuntien menopaineita esimerkiksi toimeentulotuen ja mielenterveyspalvelujen kysynnän kasvun myötä.
”Montako laitonta päätöstä tänään?”
Valtion tavoite palvelujen saatavuudesta koko maassa Paras-hankkeen ja puitelain avulla on kyllä hieno, mutta kovin epärealistinen. Sillä jo nyt kunnissa tulopohja ei ole riittänyt menojen kattamiseen. Eivätkä kuntaliitokset tai kuntien välisen yhteistyön lisääminen yksin ratkaise tätä ongelmaa. Ongelman juuret ulottuvat paljon syvemmälle ja laajemmalle.
Paradoksaaliseksi ja lähes järkyttäväksi tämän valtio–kunta-keskustelun tekee mielestäni se, kuinka yksisilmäisesti ja suorastaan kaksinaismoralistisesti kuntien talousvaikeuksista puhutaan. Samaan aikaan, kun valtio voimakkain toimin suitsii kuntia Paras-hankkeen varjolla hillitsemään kustannuksiaan, eduskunnassa päätetään määrätä kunnille uusia lakisääteisiä tehtäviä.
Eli valtio määrää kunnille entistä enemmän velvollisuuksia, joiden edellyttämiä kustannuksia se ei kuitenkaan kata kunnille kuin vain pieneltä osaltaan.
Ajankohtainen esimerkki tästä on tulevana syksynä voimaan astuva vammaispalvelulaki. Laki turvaa vaikeasti vammaisille henkilöille henkilökohtaista apua, mutta ajaa monet kunnat entistä kestämättömämpään taloudelliseen tilanteeseen.
Ei siis ihme, että moni kunnanjohtaja miettii uuteen työpäivään herätessään, montako laitonta päätöstä jälleen joutuu päivän aikana virassaan tekemään.
Valtionosuusjärjestelmän huomioitava maaseudun olosuhteet
Valtion kuntapolitiikan suurimpia haasteita alkaneen vuoden 2009 aikana on löytää viisaat ratkaisut valtionosuusjärjestelmän uudistamiseksi. En usko, että pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen kunnat Lapissa, Kainuussa, Itä- ja Keski-Suomessa ovat vain sattumalta jääneet pois kuntaliitosaallon harjalta.
Kuntien mahdollisuudet huolehtia perustehtävistään eivät parane kuntaliitoksin, jos perusyhtälö rahoituspohjan ja valtion säätämien pakollisten tehtävien välillä on epätosi.
Yhteiskunnallisen ja alueellisen eriarvoisuuden on todettu Suomessa lisääntyneen viime vuosina nopeasti, lähes OECD-maiden kärkivauhtia. Jos peruspalvelujen rapautumisesta kannetaan aidosti huolta myös valtioneuvoston, eduskunnan ja ministeriöiden käytävillä, on otettava huomioon, että palvelujen tuottamisen todellisuus ja myös kustannukset ovat maaseudulla ja harvaan asutuilla alueilla aivan toista kuin keskuksissa ja taajamissa.
Ritva Pihlaja
Kirjoittaja on YTR:n kansalaisjärjestöteemaryhmän sihteeri ja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkija.
*Suomen kielen sanakirja: paradoksaalinen = järjen vastainen mutta paikkansapitävä
