Maaseudun taloudellinen elinvoima

Maaseudun taloudellinen kantokyky muutoksessa

Maaseudun taloudellisella kantokyvyllä viitataan paikallisten toimijoiden kykyyn selviytyä taloudellisesti, investoida ja ylläpitää palveluita. Julkisen sektorin vetäytyessä maaseudun paikallistalouksien kantokyvyn tulevaisuus näyttää olevan yhä vahvemmin yksityisen (yritykset) ja kolmannen (järjestöt) sektorin toimijoiden varassa.

Yritysten rooli paikallistalouksien moottoreina on kiistaton. Tilastokeskuksen tietoihin perustuen yritykset ovat tuottaneet runsaat 60 % Suomen bruttokansantuotteesta (BKT). Maaseutumaisten alueiden pullonkaulaksi on muodostunut kaupunkimaisia alueita yksipuolisempi toimialarakenne, joka altistaa rakennemuutokselle sekä kriiseille. Toimialarakenteeltaan monipuolisissa kaupungeissa on keskimääräisesti maaseutumaisia alueita parempi yritysten tulosuhde (yritysten tuottavuus suhteessa työikäiseen väestöön). Vastaavasti toimialarakenteen monipuolistuminen maaseudulla voi pitkällä aikavälillä vahvistaa alueiden kilpailukykyä ja lisätä työssäkäyntimahdollisuuksia.

Kolmas sektori on yksi nyky-yhteiskuntamme taloudellisista voimista. Voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen osuus BKT:stä on ollut Suomessa vain noin 3 %. Kolmannen sektorin merkitystä varsinkaan maaseudulla ei kannata kuitenkaan vähätellä. Asukasta kohden mitattuna maaseutumaisissa kunnissa on kaupunkimaisia kuntia enemmän yhdistyksiä. Kolmannen sektorin merkitys maaseudun vetovoiman ylläpitäjinä on kiistaton. Samanaikaisesti järjestötoiminnan tulevaisuus näyttäytyy haasteellisena väestöltään vähenevillä ja ikääntyvillä maaseutumaisilla alueilla. Haastetta lisäävät valtion leikkaukset kolmannen sektorin toimintamäärärahoihin.

Maaseudun elinvoimalla vahva perusta, mutta väestön väheneminen ja kapea elinkeinorakenne lisäävät haavoittuvuutta

Maaseudun ja kaupunkien väliset erot eivät ole uusi ilmiö, mutta väestön ikääntyminen ja osaamisen keskittyminen ovat kiihdyttäneet kehitystä viime vuosikymmeninä. Kuilu näkyy niin työmarkkinoilla, koulutusasteessa kuin yritystoiminnassakin.

Maaseudun ja kaupunkien väliset työllisyyserot ovat kaventuneet, mutta samalla työmarkkinat polarisoituvat. Finanssikriisin jälkeen teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet sekä maaseudulla että kaupungeissa. Kaupungeissa muut toimialat ovat pitkälti paikanneet tämän kadon, maaseudulla työpaikat ovat lisääntyneet vain sosiaali- ja terveyspalveluissa. Samalla, vaikka väestön koulutustaso on yleisesti noussut, maaseudun miespalkansaajien koulutustaso on pysynyt lähes muuttumattomana koko 1990-luvun jälkeisen ajan.

Yritystoiminta maaseudulla on pysynyt vakaana, mutta uusiutuminen on ollut kaupunkeja hitaampaa. Yrityksiä syntyy ja poistuu suhteellisesti vähemmän kuin kaupungeissa, ja konkurssejakin tehdään harvemmin. Maaseudun yritykset ovat tyypillisesti pieniä ja toimivat pääomavaltaisilla toimialoilla. Ne investoivat keskimäärin kaupunkien yrityksiä enemmän koneisiin ja laitteisiin, mikä korostaa toimivan rahoitusmarkkinan merkitystä. Kaupunkeja kapeampi toimialajakauma lisää kuitenkin maaseudun talouden haavoittuvuutta.

Keskeinen haaste maaseudulla on heikkenevä tulopohja, joka kiristää kuntataloutta ja lisää paineita veronkorotuksiin. Toisaalta näkymissä on myös myönteisiä tekijöitä erityisesti puhtaan energian ja vihreän siirtymän investoinneissa. Yritysrahoituksen saatavuus on tärkeää investointien toteutukselle ja aluetalouden kehittämiselle. Yritystoiminnan jatkuvuus edellyttää myös sukupolvenvaihdosten ja yrityskauppojen rahoitusta.

Uudet mahdollisuudet vaikuttavat aluetalouksiin

Maaseutujen talouksia vahvistavia mahdollisuuksia voi löytyä monilta eri toimialoilta. Viime vuosina toteutetuissa toimialakohtaisissa skenaariotarkasteluissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi uusiutuvaan energiaan, kestävään matkailuun, kiertotalouteen ja väyläverkon kehittämiseen. Tällaisten skenaarioiden toteutumisen aluetaloudellisia vaikutuksia on arvioitu jonkin verran, mutta kuitenkin rajallisesti; useilla keskeisilläkin toimialoilla on toteutettu vain yksittäisiä arviointeja. Pyrkimystä maaseutujen taloudellisen elinvoiman vahvistamiseen voitaisiin tukea monipuolisella arviointityöllä, joka tuo esiin kiinnostavia mahdollisuuksia ja uusia näkökulmia.

Energia-ala erottuu joukosta sektorina, jonka muutoksiin on keskitytty useammissa selvityksissä. Monet niistä ovat tulostensa perusteella arvioineet alan muutosten johtavan kasvusuuntaisiin aluetalousvaikutuksiin. Yleisesti ottaen eri toimialojen tarkasteluissa on esitetty niin kasvu- kuin laskusuuntaisia vaikutuksia.

Myönteisiksi katsottavat aluetaloudelliset vaikutukset eivät tapahdu itsestään, vaan ne syntyvät tehtyjen päätösten myötä. Päätöksiä tehdään eri tasoilla, myös paikallistalouksien sisällä. Erilaisten investointien alueelliseen merkityksellisyyteen vaikuttaa se, kuinka paljon niissä hyödynnetään paikallista tuotantoa. Myös esimerkiksi tuotantoyksiköiden omistusmalli heijastuu vaikutuksiin: paikallisomisteisiin liittyvät rahavirrat usein kiertävät alueella pidempään hyödyttäen monia eri toimijoita.

Mahdollisuuksista käytäntöön esteet poistamalla

Toukokuisen Maaseudun taloudellinen elinvoima -webinaarin avauspuheessaan valtiosihteeri Päivi Nerg kiinnitti huomiota keskeisiin pullonkauloihin: rahoituksen saatavuus, osaava työvoima, palveluverkot ja julkiset hankinnat ovat maaseutujen taloudelliselle elinvoimalle tärkeitä näkökohtia, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Tällaisten esteiden purkaminen onkin välttämätöntä ja kiireellistä maaseutujen elinvoimaa vahvistavien mahdollisuuksien hyödyntämiseksi.

Kirjoitus liittyy RURAL-ECON-, TOTAL- ja TUUMA27-hankkeisiin, joita on rahoitettu maaseutupolitiikan kehittämisvaroista.