Paikkojen tasa-arvo on toteutumaton utopia

Kirjoittaja toimii tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

Kulttuurin kehitys on paikkojen evoluutiota. Ihmisen sitoutuminen paikkoihin on tuottanut pysyvyyttä ja rakentanut perustaa kulttuurien kasvulle ja kehitykselle. Erilaiset paikat nähdään eri tavoin arvokkaiksi. Hyvä kalapaikka oli aikoinaan elintärkeä löytö. Arvokkaita paikkoja etsitään lakkaamatta. Ne ovat elinvoiman ja elinkeinojen lähteitä niin yksilöille kuin yhteisöille.

Jo hyvin varhain toiset paikat nähtiin otollisiksi jumalten läsnäoloon ja pyhän suhteen luomiseen. Pyhät paikat ovat erityisiä ja poikkeuksellisen tärkeitä. Pyhästä rakentuvat uskonnot. Uskonnolliset paikat on merkitty monumentein. Pyhiä paikkoja ollaan valmiita puolustamaan äärimmäisin keinoin.

Pyhillä paikoilla on oltu korkeimman vallan äärellä. Pyhien paikkojen osoittaminen on ollut paikkojen hierarkkisen järjestymisen kannalta oleellinen vaihe. Uskonnollisen vallan läheisyyteen hakeutui ajan kuluessa myös maallinen valta.

Paikkojen eriarvoisuus on johtanut eräänlaiseen paikkojen kastijärjestelmään, jonka korkeimmalla tasolla ovat suuret keskukset ja alimmalla tasolla pienet, kastittomat kylät. Toisin kuin sosiaalisissa suhteissa yleensä, tätä järjestystä pidetään nykyisin niin luonnollisena ja itsestään selvänä, ettei juuri kukaan uskottavasti kyseenalaista sitä. Miksi ihmeessä alemman kastin paikat pitäisi nähdä tasa-arvoisina pääkeskuksiksi miellettyjen paikkojen kanssa?

Tutkijat ovat osallistuneet ”paikkojen kastijärjestelmän” luomiseen ja ylläpitämiseen. Teollistumisen aikakaudella tunnettiin esimerkiksi maantieteessä suurta kiinnostusta paikkojen hierarkkisten järjestelmien mallintamiseen. Saksalainen maantieteilijä Walter Christaller ja taloustieteilijä August Lösch esittelivät 1930-luvulla keskus- ja vaikutusaluemallinsa, joissa paikat asettuvat loogisesti hierarkkiseen järjestykseen suhteessa toisiinsa. Myöhemmin tunnetuksi myös Suomessa tuli amerikkalainen Walter Isard, joka kehitteli edelleen Löshin teoriaa. Keskeisenä kriteerinä malleissa oli kuljetuskustannukset, saavutettavuus ja keskusten välinen kilpailu.

Keskus- ja vaikutusaluemalleissa pienet kylät olivat tietysti järjestelmän alimmalla tasolla. Käytännössä vähäisten palvelujen kylä jäi järjestelmän ulkopuolelle. Tätä ei juurikaan kyseenalaistettu, koska modernisoituva yhteiskunta ei tarvinnut pieniä kyliä. Ne olivat ikään kuin kastittomia, arvottomia paikkoja. Neuvostoliitossa pienet kylät julistettiin perspektiivittömiksi.

Kyseisten teoreettisten mallien sovellettavuutta tutkittiin innokkaasti myös Suomessa. Niiden hyödyntämisestä kiinnostuivat erityisesti hyvinvointivaltion kasvua ja aluejärjestelmän ohjaamista suunnittelevat virkamiehet ja poliitikot. Mallit olivat mm. suomalaisen seutukaavoituksen pohjana 1960-luvulla. Niistä löydettiin perusteluja julkisten investointien suuntaamiseen. Keskuskaupungit saivat keskusvirastonsa ja -sairaalansa, yliopiston ja rakennusmaata kaupankäynnille. Alempien keskusten roolit määriteltiin suhteessa alueen pääkeskukseen.

Pidämme paikkojen hierarkiaa hyvin elinvoimaisena ajatuksena. Se nähdään luonnollisen kehityksen tuloksena ja vastaan sanomattomana asiantilana – ja tulevaisuutena. Tämän ajatuksen ylläpitäminen on tietysti myös monien taloudellisten toimijoiden intressi. Paikkojen arvo on maan arvoa, ja vallankäytön ydin ilmenee maankäytössä.

Asetumme ajoittain puolustamaan pienempiä tai syrjäisempiä paikkoja, koska koemme ne aidosti arvokkaiksi tai elinvoimaisiksi. Tämä ei tarkoita, että kiistäisimme paikkojen eriarvoisuuden - päinvastoin - pidämme eriarvoisuutta lähtökohtana. Tunnistamme myös helposti paikkojen eriarvoisuudesta kumpuavat jännitteet paikkojen välillä. Se on poliittista kivihiiltä, joka lämmittää nopeasti mielipideilmaston. Varmimpia tapoja saada nopeasti mediahuomiota on haukkua julkisesti jokin paikkakunta.

On paradoksaalista, että paikkojen eriarvoisuutta luo oma henkilökohtainen sitoutuminen erilaisiin paikkoihin. Paikan kokeminen on meille syvimmässä mielessä henkilökohtaista. Jos joku vähättelee kotiseutuani, hän tulee kokemusmaailmaani aggressiivisena haastajana. Emme osaa, emmekä halua luopua omista henkilökohtaisista paikkakokemuksista.

Henkilökohtaisina kokemuksina paikat ovat meille eriarvoisia. Näitä kokemuksia ei voi ulkoapäin määritellä. Kollektiivisen tietoisuuden tasolla olemme kuitenkin hyvin alttiita hyväksymään myös paikkojen hierarkian luonnollisena asiantilana. Nähtäväksi jää, miten kauan tämä jaettu tulkintamme kestää muutoksen, jossa digitalisoitunut verkostotalous muuttaa paikkojen vanhan hierarkkisen järjestymisen logiikan.

Torsti Hyyryläinen, torsti.hyyrylainen@helsinki.fi

  • Torsti
    Hyyryläinen, Torsti

    Hallintotieteiden tohtori, dosentti, Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti

    Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkimusjohtaja ja instituutin varajohtaja. Hänen osaamisalueitaan ovat alue- ja paikalliskehitys, kehittäminen ja maaseutupolitiikka. Torsti on tutkinut yhteis­kunnan alueellista muutosta maaseudun näkökulmasta sekä analysoinut paikallista kehittämistä mm. kunnissa.