Ryhmiin jaottelut, maaseudun kehittäminen ja muutoskestävyys – osa 2/3

Maaseutu- ja kaupunkimielikuvien erittely, jota esittelimme edellä blogimme ensimmäisessä osassa, havainnollistaa osaltaan sitä, kuinka erilaisten ryhmäjaottelujen havaitseminen ja niistä puhuminen, esimerkiksi eronteko sisä- ja ulkoryhmiin alueellisten erojen maastossa, riippuu vahvasti siitä, kuinka etäältä ja minkälaisesta näkökulmasta kokonaisasetelmaa katsotaan. Jos alueellisia erotteluja tarkastellaan etäämpää lintuperspektiivistä, vaikkapa kansallisvaltion historiallisen kehittymisen kannalta tai suomalaisen nyky-yhteiskunnan taloudellisen kestävyyden näkökulmasta, kuten yhteiskunta- ja aluepoliittisessa aikalaiskeskustelussa on tapana, niin silloin katse tarkentuu herkästi maaseutu–kaupunki jaottelun tasoisiin erotteluihin. Mutta entäpä silloin, kun siirrytään lähemmäs maaseutuyhteisöjen arkea ja kohti ruohonjuuritason maaseudun kehittämisasetelmia sammakkoperspektiivistä tarkasteltuna?

Ryhmiin jaotteluja maaseutuyhteisöjen arjessa ja kehittämisessä

Tutkimushankkeessamme ”Maaseutuyhteisöt, yrittäjyys ja muutoskestävyys” (https://www.luke.fi/projektit/mamuke/) tarkastelimme maaseutuyhteisöjen ajankohtaisia muutoshaasteita ja kamppailuja niiden ratkomiseksi kolmessa kunnassa. Hankkeemme kenttätyön kautta meille tarjoutui näköalapaikka tarkastella lähemmin sitä, miten erilaiset ryhmäjaottelut kietoutuvat osaksi ruohonjuuritason maaseudun kehittämisasetelmia ja niiden ratkomista paikallis- ja aluetasolla. Yllätykseksemme emme niinkään kuulleet maaseutu–kaupunki puhetta, mutta kylläkin monien muunlaisten ”me ja muut” jaotteluiden ja muutoshaasteiden ratkomista värittävien sisä- ja ulkoryhmäerottelujen käyttöä.

Lähemmäksi maaseutuyhteisöjä ja alueellisten ja paikallisten toimijoiden näkökulmia siirryttäessä maaseutu–kaupunki jaottelu ei siis noussutkaan akuuttien muutoshaasteiden kannalta erityiseksi vedenjakajaksi. Itse asiassa hankkeessa kertyneet havainnot osoittavat, että tilanteesta ja kehittämisasetelman luonteesta riippuen varsin monenlaiset erottelut (esim. alueellisiin jakoihin tai ihmisten ja intressien erilaisuuteen liittyvät seikat) voivat antaa sytykkeitä ryhmäperustaisten jaottelujen roihahtamiselle.

Jakolinjoja rakentuu herkästi esimerkiksi naapurikuntien tai seutukuntien välille, tai asuinpaikkaperustaisesti kunnan sisällä, vaikkapa kylien tai syrjäisempien alueiden ja keskustaajaman välille, tai paikallisten ja ulkopaikkakuntalaisten välille, tai erilaisiin intresseihin, elämäntapoihin tai kulttuurisiin toimintamalleihin liittyvien ryhmittymien välille. Tällaisten sisä- ja ulkoryhmien välisten vastakkainasettelujen aktivoituminen – tai niiden sinnikäs kyteminen yhteisöjen arkisen toimeliaisuuden taustalla – voikin nousta merkittäväksi haasteeksi tai esteeksi ruohonjuuritason maaseudun kehittämisessä ja muutoskestävyyden rakentamisessa.

Ryhmäjakoja paikallisyhteisön ja ulkopaikkakuntalaisten välillä

Tyypillisiä asetelmia, jotka herkästi aktivoivat ryhmäperustaisia jaotteluja ja vastakkainasetteluja, on hyödyllistä eritellä hieman tarkemmin. Oma lukunsa ovat asetelmat, joissa vastakkainasettelu rakentuu kuntalaisista, tai kuntalaisten osasta, muodostuvan sisäryhmän ja muualta tulevista ”ulkopaikkakuntalaisista” muodostuvan ulkoryhmän välille. Pelkkä oletus ulkopaikkakuntalaisuudesta saattaa aktivoida jaottelun sisä- ja ulkoryhmään siten, että esimerkiksi paluumuuttajia karsastetaan tai takaisin kotipaikkakunnalleen palaavat yrittäjät jäävät vaille paikallisyhteisön tukea.

Oletus intressien perustavasta erilaisuudesta pelkän pintapuolisen ryhmäjaottelun perusteella voi ilmetä myös niin, että laajempia markkinoita tai ulkopaikkakuntalaisia palveleviksi oletettuja kehittämisaloitteita vieroksutaan tai kritisoidaan: ulkopaikkakuntalaisia houkutteleva kulttuuritapahtuma koetaan vain paikallisyhteisön resursseja kuluttavaksi riesaksi; koulutustarjontaansa myös muualta saapuville opiskelijoille kohdentavaa paikallista oppilaitosta kritisoidaan, koska se ei aidosti palvele ”paikallista kysyntää”; tai uudenlaisen ekologisen asuinalueen rakentamissuunnitelmia vastustetaan, koska aluetta ei ole suunniteltu ensi sijassa paikallisten tarpeiden näkökulmasta.

Toinen ajankohtainen esimerkki ryhmäpohjaisten jaottelujen hallinnan haasteista liittyy maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kotoutumiseen maaseudulla. Ulkopaikkakuntalaisten saapuminen ja sopeutuminen uuteen ympäristöön on aina oppimisprosessi, joka koskettaa sekä uuteen yhteisöön saapuvaa että vastaanottavaa osapuolta (oli kyse sitten maahanmuuttajista tai maassamuuttajista maan rajojen sisällä). Usein kotoutuminen edellyttää varta vasten suunniteltuja käytänteitä, joilla oppimisprosesseja ja kohtaamisia voidaan tukea ja sujuvoittaa. Suomen maaseutuyhteisöissä on hyviä edelläkävijäesimerkkejä tällaisesta maahanmuuttajien kotoutumisen tuen neuvokkaasta organisoinnista, mikä on herättänyt laajasti kansainvälistäkin huomiota.

Kotoutumista, ja saapuvien ja vastaanottavien yhteisöjen kohtaamista, tukevat käytännöt ovatkin tällaisessa asetelmassa ratkaisevan tärkeitä, koska ilman niitä ryhmäpohjaiset erottelut voivat herkästi kärjistyä, monesta eri syystä: sytykkeinä voivat toimia niin ryhmien erilaiset kulttuuriset piirteet, elämäntavat, uskomukset kuin pelko siitä että muualta tulevat ovat rasite yhteisön niukoille resursseille tai että he kilpailevat niistä yhteisön jäsenten kanssa.

Kun esimerkiksi paikallinen yrittäjä ottaa maahanmuuttajan töihin, tai ulkopaikkakuntalainen yrittäjä tuo ulkomaalaisia marjanpoimijoita paikkakunnalle, paikalliset saattavat protestoida että yrittäjien pitäisi ennemmin työllistää paikallisia, ottaa vaikkapa paikallisten lapsia töihin, ja vähintään turvata alueen resurssit paikallisten käyttöön. Sitten yrittäjän pyydettyä paikallista väkeä työhaastatteluun onkin käynyt niin ettei paikalle ole saavuttu tai paikallisten resurssien hyödyntäminen ei ole kiinnostanut. Osoittautuu, että näissä tapauksissa ”meidän” ja ”muiden” välinen kilpailu samoista niukoista resursseista on ollut kuviteltua. Sisä- ja ulkoryhmän vastakkainasettelu ei siis välttämättä palaudu siihen millä sitä perustellaan.

Ryhmäjakoja paikallisyhteisöjen välillä ja sisällä

Edellä kuvatuissa esimerkeissä vastakkainasettelu ”meidän” ja ”muiden” välillä aktivoituu, kun paikallisyhteisöön saapuu ulkopaikkakuntalaisiksi tai muukalaisiksi miellettyjä ihmisiä tai – hieman epäsuoremmin – vieraiksi koettuja vaikutteita tai intressejä. Ryhmäpohjainen vastakkainasettelu voi kuitenkin aktivoitua myös monissa muuntyyppisissä tilanteissa tai asetelmissa. Vastakkainasetteluja syntyy herkästi myös toisilleen (enemmän tai vähemmän) tuttujen paikallisyhteisöjen, kuten naapurikuntien, välillä tai paikallisyhteisöjen, esimerkiksi kuntien tai kylien, sisällä.

Niukkenevien resurssien ja keskittymispaineiden puristuksissa kunnat ajautuvat herkästi kilpailemaan keskenään, mutta niillä on myös mahdollisuus yhteistyöhön ja uudenlaisiin avauksiin, esimerkiksi aluetasolla tai laajemminkin – ja siihen niitä usein myös kannustetaan. Toisinaan kuitenkin kuulee katkeransävyistä syyttelyä siitä, että naapurikunta ”teki oharit” tai kahmi omaan kuntaan kaavaillut resurssit tai palvelut itselleen. Toistuva havainto on myös kritiikki siitä, kuinka seudullinen kehittämistaho ohittaa tai laiminlyö oman kunnan kehittämisintressejä.

Puolensa on toki hyvä pitää, esimerkiksi kehittämispanostuksista ja resurssien kanavoinneista neuvoteltaessa, ja mahdolliset epäkohdat on paikallaan nostaa esille. Pidemmän päälle riskinä kuitenkin on, että ryhmäperustainen vastakkainasettelu jää salakavalan helposti ”päälle”. Perspektiivin jumittuminen osapuolten väliseen kyräilyyn tai kissanhännän vetoon siitä, saattaisiko toinen osapuoli hyötyä yhteistyöstä jollain tavalla itseä enemmän, vetikö joku kotiinpäin ja liittyikö asiaan kenties pahantahtoisia aikeita juuri meidän päämme menoksi, johtaa herkästi ”kilpikonnapuolustukseen”, jossa asioita ruvetaan katsomaan defensiivisesti vain uhkien kannalta ja uudenlaisia mahdollisuuksia tai yhteistyön paikkoja tulee entistä vaikeammaksi havaita.

Ryhmäpohjaisten jakojen ja vastakkainasettelujen vitsaus vaanii yhtä lailla paikallisyhteisöjen, kuten kuntien ja kylien, sisällä kuin ulkopuolella. Ei ole lainkaan tavatonta, että kunta- ja kylätasolla syntyy toistensa kanssa kilpailevia organisaatioita tai vastakkaisia päämääriä ajavia ryhmittymiä, joiden välillä kuntalaiset tai kyläläiset sitten tasapainoilevat tai valitsevat puolensa. Esimerkiksi eriävät paikallisyhteisön kehittämistä koskevat visiot tai kehittämisen keinoihin liittyvät arvostukset saattavat ajan mittaan jähmettyä päätöksentekoelimissä, kuten kunnanvaltuustoissa, ilmeneviksi blokeiksi tai kuppikunniksi, jotka halvaannuttavat avointa ja monipuolista keskustelua sekä yhteisten asioiden tehokasta hoitamista.

Hankkeessamme näimme myös, kuinka eriävät kehittämisvisiot voivat ilmetä repeäminä kylätasolla, esimerkiksi kylän matkailuvetoista versus asumisvetoista kehittämistä ajavien sisä- ja ulkoryhmien muotoutumisena, ja jopa vastakkaisten kehittämistavoitteiden ympärille ryhmittyvinä kilpailevina kyläyhdistyksinä. Yhteisöä jakavia ryhmäerotteluja versoaa niin ikään helposti eri ammattiryhmien, elinkeinojen ja toimijaroolien välille. Ihmiset saattoivat esimerkiksi jakautua pohdinnoissaan siitä, onko paikallisia luonnonvaroja muualle jalostettavaksi tai myyntiin rahtaava teollisuus paikkakunnalle hyödyksi, vai kenties esimerkiksi paikallisten luontoarvojen uhka. Saatettiin myös kysyä, onko maatalousväki aidosti maaseutuyhteisömme kehittämisen asialla – ja jos, niin minkälaiset viljelijät? Entä yrittäjät; nekö myös, jotka eivät työllistä paikallisia? Ja ketkä lopulta kelpuutetaan aidosti ”meidän” asiaamme ajaviksi maaseudun kehittäjiksi?

Nykyisenkaltainen, keskittämistä ja tehostamista korostava yhteiskunnallinen tilanne voi toisinaan olla paikallisyhteisöjen yksituumaisen muutoskestävyyden vaalimisen kannalta varsin haasteellista. Kun paikallisyhteisöt taistelevat elinvoimastaan ja tulevaisuudestaan, niin erilaisten kehittämisstrategioiden, -näkemysten ja -keinojen, ja niitä kannattamaan ja vastustamaan ryhmittyvien yhteisön jäsenten, välille kehkeytyy helposti juopia ja pahimmillaan yhteisöjä jakavia syviä repeämiä.

Palataksemme takaisin alussa (blogimme 1. osassa) esille nostamaamme maaseutu–kaupunki jaotteluun voimme todeta, että kaikki edellä mainitut ”me vastaan muut” jaottelut näyttävät maaseutuyhteisöjen arjessa vähintään yhtä relevanteilta ja helposti tehtäviltä kuin maaseutu–kaupunki jaottelu. Käytännön kehittämistyön ja sen onnistumisen kannalta ne vaikuttavat jopa maaseutu–kaupunki jaottelua perustavammilta ja kriittisemmiltä.

  • Jarkko
    Pyysiäinen, Jarkko

    Tutkija, Luonnonvarakeskus

  • Kari Mikko
    Vesala, Kari Mikko

    Lehtori, dosentti, Helsingin yliopisto