Suojellaan yli satavuotiaat ladot

Lato peltomaisemassa

Yksi suomalaisten kulttuurimaisemien näkyvimmistä osista on häviämässä. Latojen pelastamisen aika on nyt.

Latojen kato on ehkä suurin Suomessa tapahtunut rakennetun ympäristön muutos. Tämän päätelmän voi vetää Juha Kuisman kirjasta Suomalainen lato. Enimmillään latokansa lienee ollut ainakin miljoonapäinen, mutta tarkkaa latojen lukua ei tiedä kukaan. Valtaosa ladoista on jo lahonnut tai poltettu, jotkut uhmaavat aikaa vinossa ja osin sortuneena. Joidenkin latojen vanhat laudat palvelevat uusissa urbaaneissa ympäristöissä kotien ja ravintoloiden sisustuksena.

Suomalaisia latoja on tutkittu yllättävän vähän. Ehkäpä ladot ovat olleet niin arkipäiväinen osa maaseutumaisemaa, ettei niitä oikein ole osattu arvostaa. Näennäisen yksinkertainen, mutta tehokas ja tarkoituksenmukainen latojen arkkitehtuurikin on osaltaan johtanut väheksyntään.

Latoja on syytä arvostaa

Arvostamisen syytä kyllä olisi, sillä ilman latoja Suomi ei olisi kehittynyt nykyisen kaltaiseksi hyvinvointivaltioksi. Vielä 1960-luvulle asti metsäteollisuus oli täysin riippuvainen ladoista, sillä tukit eivät olisi liikkuneet metsistä minnekään ilman hevosia, jotka rouskuttivat ladoissa säilöttyä heinää.

Useimmiten ladolla tarkoitetaan heinän, olkien tai lehdesten säilytyspaikkaa, mutta ladolla on ollut monta muutakin käyttöä. Suomifilmeistä tuttu idealisoitu heinälatoromantiikka ei ole ollut vailla totuuspohjaa ja monelle kulkijalle lato on tarjonnut sateensuojan tai nukkumasijan. Lato on ollut myös sodankäynnin karu väline, kun poltetun maan taktiikkaa noudattava vihollinen varasti heinät tai poltti ladot sisältöineen.

Biotalouden varhainen kärki-innovaatio

Kuisman teoksen mukaan ensimmäiset kirjalliset maininnat ladoista löytyvät 1400-luvulta, mutta karjan rehun säilytykseen käytettyjä rakennuksia on tarvittu paljon aiemminkin. Lato voidaankin ymmärtää biotalouden varhaisena innovaationa. Latoon kuivaheinänä säilötty auringon energia mahdollisti karjatalouden ja ihmisten elämän kylmässä pohjolassa.

Kirja esittelee latojen koko kirjon muutaman neliön kerppuladosta isoihin heinäsuuleihin, mahtaviin makasiinilatoihin ja nykyaikaisiin pyöröpaalilatoihin. Eri latotyyppien nimien ohella tutuksi tulee muutakin rakentamiseen liittyvää sanastoa. Kirjasta löytyy kiinnostavaa knoppitietoakin. Kaupunkilaislapselle lato voi olla tuttu Aku Ankasta, mutta tiettävästi Suomessa on ollut vain yksi Mummo Ankan tilalta tuttu amerikkalaismallinen kaarilato, jossa on puoliympyrän muotoinen katto.

Viime hetket suojeluun

Juha Kuisma on tehnyt kulttuuriteon kootessaan latotietoutta yksien kansien väliin. Kirjan monipuolinen kuvitus houkuttelee katsomaan maaseudun kulttuurimaisemia uusin silmin. Tekstissä on pientä toistoa, mikä ei kuitenkaan häiritse, jos kirjaa selailee luku kerrallaan makustellen. Hyväkin kirja on kuitenkin laiha lohtu, jos sen kuvaama todellisuus katoaa.

Enää uusia latoja ei juurikaan rakenneta vanhojen tilalle, kun maataloutta tehostetaan ja keskitetään suurempiin yksiköihin. Jäljellä olevat hirsi- ja lautaladot ovat tärkeä osa kulttuurimaisemaamme. Kuisman ehdotus kaikkien yli satavuotiaiden latojen kunnostamisesta ja suojelemisesta onkin mitä kannatettavin.

Juha Kuisma (2019) Suomalainen lato. Aviador Kustannus, Tallinna. 148 s.

  • Jari
    Lyytimäki, Jari

    Erikoistutkija, Suomen ympäristökeskus

    Kirjoittaja on vanhan riihiladon kunnostaja, tietokirjailija ja erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksen Yhdyskuntien kehitys -ryhmässä.